Niinkuin kirkas kellon malmi
maine kauas kaiuttaa
sanomaasi, Porrassalmi,
aikain takaa aikain taa.
Synkkää, mykkää murheen yötä
vainko Suomen muinaisuus?
Yöss’ ol’ ylhät tähdet myötä,
työssä tyyni sankaruus.
Vyöryi lauma kymmenverta
päin kuin tulva vaahtopää.
Vaan kuin luoto vasten merta
Savon jäyhä joukko jää.
Luoto nosti tuiman töyrään
tulvan vimmat torjumaan,
suostunut ei sopuun nöyrään,
paennut ei paikaltaan.
Urkittu ei vaali-uurnin,
onko suunta noin vai näin.
Yrjö Henrik Jägerhornin
huuto kaikui: »Miehet, päin!»
Suoran suunnan, selvän kannan
kansan terve vaisto ties:
rauhaa rakkaan kotirannan
ei tuo meille vihamies.
Siksi raikuin vastaa rauta
viekkahasen viettelyyn.
Siks ei vilpin vehkeet auta,
kosto kohtaa synkän syyn.
Muuri, jot’ ei mahdit murra,
vakuus altis, kohtaa: seis!
»Koirat voi sit’ omat purra»,
vieraan vitjaan ken ne veis.
»Miehet päin! Ei mieltä arkaa!
Saalis varma vartoaa.
Vihollinen pakoon karkaa,
voitto toista valmistaa!»
Kymment’ yksi – vanha suhde –
torjui illan, torjui yön;
toisen päivän iltapuhde
päilyi päättyessä työn.
Vaan se ilta sees ol’ enne
aamuun avaroituvaan
Sorjempaa ei tietä menne
maineen valo-maailmaan.
Kasvoi maa, mi verin kastui,
jalon viljan kypsyttäin:
Döbeln, Adlercreutz jo astui
suurta päivän työtä päin. –
Niin on ollut, niin on vasta:
aina Suomen syöjät syö!
Sortuis Suomi maailmasta,
osamme ois unhon yö,
tuvistamme jäis vain tuhkaa,
viljan vainovieras veis,
ellei vasten vaaran uhkaa
raiu rautaisesti: seis!
Vain, jos miehuutta on jäyhää
ilkivallan torjumaan,
kun sen laumat riehuu, räyhää
ylväät ylivoimastaan,
jos – kuin vasten tyrskyselkää
seisoo seinä kallion –
joukko pien’ ei vaaraa pelkää,
vahva Suomen suoja on.
Turmaa miel’ ei torju melto,
torjuu tarmon teräs vain.
Suomen pirtti, Suomen pelto
jää ei valtaan vainoojain.
Pojat seuraa taattoin tapaa,
toistuu Porrassalmen työ.
Suomi valvoo, Suomi vapaa,
ettei toistu sorron yö.
